Ryhmä ysiluokkalaisia oli kevätretkellä taidemuseo Kiasmassa koulunkäynnin ohjaajan ja kuvaamataidon opettajan johdolla. Museoon tutustumista varten ryhmä jaettiin kahteen osaan, toisen ryhmän mukaan lähti opettaja ja toisen ryhmän mukaan ohjaaja. Kiasman aulassa museon opas tuli opastamansa ryhmän luo kysyen ohjaajalta: ”Oletko sinä tämän ryhmän opettaja?” Eräs oppilas katsoi oikeudekseen vastata oppaan kysymykseen ja sanoi: ”Ei se ole opettaja, vaan avustaja eikä sillä ole mitään valtaa.”
Tuo oppilaan vastaus herättää monenlaisia tunteita. Voisin kuvitella, että opas oli tilanteessa hieman hämmentynyt osaamatta oikein reagoida mitenkään. Hänen näkökulmastaan katsottuna oppilaan vastaus oli lähinnä huonoa ja röyhkeää käytöstä. Ohjaajan näkökulmasta tilanne tuntuu loukkaavalta. Hän on lähtenyt ryhmän mukaan opettajan pyynnöstä ja rehtorin tehtävänannosta. Hän tekee työtään ja saa siitä hyvästä jo alkumatkasta osakseen epäkunnioittavaa kohtelua. Toisten oppilaiden näkökulmasta tuo asiaton kommentti toimii huonoon käytökseen rohkaisevana tekijänä. Tilanteeseen sivullisena ihmisenä koen lähinnä myötähäpeää tuon yhden oppilaan puolesta, raukka ei osaa alkeellisemmallakaan tavalla arvioida omia puheitaan ja käytöstään.
Tilanne saa minut myös monella tavalla surulliseksi. Mietin, miksi kouluissamme on oppilaita, jotka ovat kadottaneet kyvyn toisten ihmisten kunnioittamiseen. Mitä yhteiskunnassamme on tapahtunut, että osa nuorista kokee oikeudekseen sanoa aikuiselle ihmiselle noin halveksivat sanat? Olemmeko kaikessa hoivaamis- ja holhoamisinnossamme kasvattaneet nuoria, joilta on kokonaan hämärtynyt käsitys omasta vastuustaan. He osaavat vaatia oikeuksiaan, mutta eivät osaa olla kiitollisia saamistaan etuuksista ja palveluista. Tilanne herätti monenlaisia kysymyksiä, joita tässä yhteiskunnassa pitäisi laajemmin pohtia.
Yksi suuri kysymys on, mihin on hävinnyt vanhempien ihmisten kunnioitus. En usko, että yhdelläkään sukupolvella on varaa kohdella epäkunnioittavasti vanhempia sukupolvia, sillä elämässä kaikki uusi rakentuu vanhan päälle. Nuoret sukupolvet eivät pärjää ilman vanhempia ihmisiä, vaikka nykyaikana kovasti uskotellaan heidän olevan niin paljon älykkäämpiä kuin me vanhemmat. Nuorten älykkyys ilman vanhempien ihmisten viisautta ja elämänkokemusta on pelkkä kupla, ei sen varaan voi yhteiskuntaa rakentaa. Halveksimalla aikuisia nuoret sahaavat omaa oksaansa, sillä heidän hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa on kuitenkin aikuisten varassa ja niin pitääkin olla. Vanha sanonta, ettei muna ole kanaa viisaampi, pitää edelleenkin paikkansa.
Jäin miettimään myös sitä, mistä tuon oppilaan ajatusmaailmaan on tullut noin vahva käsitys hierarkiasta. Hänen lauseensa oli kuin suoraan kastijärjestelmästä, asemansa perusteella toiset ovat arvokkaampia kuin toiset. Olemme epäonnistuneet surkeasti kasvatuksessamme, jos nuoret kokevat, että valtaa on vain niillä ammattiryhmillä, joilla on rankaisuoikeus. Tavoitteemme on kasvattaa itse ohjautuvia, toisia kunnioittavia ja hyvin käyttäytyviä nuoria ja sitten saammekin huomata kasvattaneemme nuoria, joiden käytöstä pitäisikin säädellä pelolla ja rangaistuksilla. Missä on ihmisen sisäinen viisaus ja sivistys? Tuon lauseen myötä uskoni ihmisen hyvyyteen rapisi pahasti. Kaiken tämän jälkeen totean vain, että kasvatustyössä riittää edelleenkin reilusti kynnettävää sarkaa. Työ jatkukoon meillä kaikilla asemaan katsomatta.
