Kotihaapa

Mummolan keittiön ikkunan takana kasvoi iso kuusi. Talvella kuusessa oli lintulauta ja kesällä linnunpönttö. Keittiössä oli pöytä ikkunan ääressä ja papan vakiopaikka ikkunan vieressä. Siinä hän istui katsellen lintuja ja kuusen oksilla kisailevia oravia. Nuorempana hänellä ei ollut paljoa aikaa istua ikkunapaikallaan, työt veivät ajan ja töiden jälkeen nukkumatti vei väsynyttä työmiestä mennessään. Iän karttuessa työt vähenivät ja usein näimme papan omalla ikkunapaikallaan. Viimeisinä elinvuosinaan lintujen seuraaminen ikkunapaikalta oli hänen pääasiallinen päiväohjelmansa ja kun aivohalvaus vei puhe- ja liikuntakyvyn olivat pihakuusi ja sen linnut vanhan miehen koko maailma. Suuri pihakuusi sai seurata yhden ihmisen elämänkaaren alusta loppuun. Papan ikkunapaikka on ollut tyhjä jo kolmen vuosikymmenen ajan, mummolasta on tullut minulle tätilä, uudet sukupolvet ovat kasvamassa, mutta vanha kuusi on paikoillaan ja edelleen linnut löytävät pesänsä ja oravat leikkipaikkansa kuusen oksilta.

Olen asunut osan lapsuuttani ja nuoruuttani kodissa, jonka ikkunoista ei ole näkynyt yhtään puuta, vain katuja, autoja, raitiovaunuja, ihmisiä ja taloja. Muistan elävästi erään viikonlopun, jolloin olin yövierailulla kaverini luona, aamulla herätessäni näin ikkunasta koivun ja päätin, että haluan viettää elämäni kodissa, jonka ikkunasta saan katsella edes yhtä puuta. Kaipasin ikkunasta avautuvaa erämaata kivierämaan tilalle. Se päätökseni on pitänyt enkä aikuisuuteni aikana ole asunut yhdessäkään kodissa, jonka ikkunoista en olisi nähnyt puita. Usein istun kotini keittiön pöydän ääressä katsellen pihapihlajia ja niiden oksilla ruokailevia lintuja ja tunnen itseni äärettömän onnelliseksi. Siinä on kaikki oleellinen, enempää en elämässä tarvitse.

Lapsuuteni kesäasunnon ikkunan takana kasvoi haapa. Useana aamuna makasin hereillä sängyssäni katsellen väriseviä haavan lehtiä, kesällä kauniin vihreitä ja syksyllä kullankeltaisia. Seinän takaa keittiöstä kuului äidin ääni hänen jo aloitettuaan päivän askareet. Turvallinen yhdistelmä, äidin ääni ja värisevät haavan lehdet, ne riittivät pienelle tytölle, elämässä oli kaikki hyvin. Aikuisena naisena lapsuuden haapa saa minut edelleen tuntemaan oloni turvalliseksi, haavan lehtien hiljainen värinä on rauhoittavaa katseltavaa.

Sakari Topeliuksen sadussa ”Koivu ja tähti” tyttö ja poika kävelivät Ruotsista kotiinsa ja he tunnistivat kotinsa sen edessä kasvavasta koivusta. Sadussa on monta pelottavaa asiaa, mutta kotikoivu, sen yläpuolella loistava tähti ja tuvassa odottavat vanhemmat tuntuivat turvallisilta. Kuinka monen suomalaisen elämään liittyy kotikuusi tai kotikoivu tai sitten kotihaapa niin kuin minulla, joku tärkeä puu, joka on seurannut elämän eri vaiheissa. Kotipuun juurella on turvallista olla. Puu saattaa muistuttaa myös menneistä sukupolvista, heistä, jotka aikanaan ovat istuttaneet ja tehneet työtään ja joista nyt on muistojen lisäksi jäljellä muistojen puu.

Luin Lapin Kansasta jutun kasvavasta kiinalaisturismista. Lappiin rakennetaan hotelleja ja mökkejä, joiden seinän kokoisista ikkunoista näkyy metsää, koska kiinalaisille puiden katseleminen on eksotiikkaa. He haluavat katsella puita, mutta eivät uskalla kävellä metsässä ja siksi heille tarjotaan metsäelämys suoraan hotellihuoneeseen. Heille on eksotiikkaa se, mikä meille monille suomalaisille on jokapäiväistä elämää.

Kun Martti Lutherilta kysyttiin, mitä hän tekisi, jos tietäisi kuolevansa huomenna, hän vastasi, että istuttaisi omenapuun. Ei Luther sitä puuta siinä vaiheessa enää itselleen istuttaisi vaan seuraavien sukupolvien iloksi. Voimme rakentaa teollista ja teknologista maailmaa jättäen jälkeemme saastuneita kivierämaita tai voimme istuttaa puita, viljellä ja varjella luontoa jättäen jälkeemme kotikuusen ja puhtaan luonnon tulevien sukupolvien iloksi. Toivottavasti lapseni ja heidän lapsensa löytävät oman kotipuunsa, jonka juurella on turvallista elää elämäänsä ja rakentaa tulevaisuuttaan.