”Tyhmä kudin!”
Saara huusi suutuksissaan ja heitti sukankutimen päin seinää. Hän kutoi kotiläksynä sukkaa, koska ei ehtinyt koulun käsityötunnilla kutoa tarpeeksi pitkälle ja nyt hänen piti kutoa yhtä pitkälle kuin muut tytöt olivat kutoneet koulussa. Äiti ja isä olivat parin päivän lomamatkalla ja mummu oli heillä lapsenvahtina. Mummu nosti kutimen rauhallisesti lattialta ja ojensi sen takaisin Saaralle.
”Minä en kudo sitä, en varmasti kudo nyt enkä enää koskaan. Puikot hiostaa ja silmukat putoilee ja kutominen on ärsyttävää.”
”Älähän nyt, täytyyhän sinun kutomaan oppia. Kuka sitten joskus kutoo sukat sinun lapsille.”
”Aivan sama, sinä tai äiti tai joku tai sitten ostan kaupasta, mutta minä en kudo”, Saara huusi entistä kiukkuisempana.
”Miksi kaikkien naisten täytyy tehdä käsitöitä, vaikka ei yhtään tykkää, ei kaikki miehetkään tee käsitöitä. Isä ei koskaan veistele mitään eikä Karikaan tee puutöitä kotona, miksi tyttöjen pitää kutoa sukkaa, minä en tykkää tästä.”
Sukat oli kuitenkin koulussa kudottava, tykkäsi tai ei ja sukkien jälkeen monta muutakin käsityötä. Äidin ja isän tultua kotiin Saara kuuli, kuinka mummu kertoi äidille hänen sukan kutomisestaan.
”Mitähän tuostakin tytöstä tulee, kun se on niin kova huutamaan ja aina esittämään omia mielipiteitään”, huokasi mummu äidille eikä äiti sanonut siihen mitään.
Saara mietti mielessään, että miksi kukaan ei ole huolissaan Karista, vaikka tämä huutaa paljon enemmän kuin hän, esittää joka asiasta mielipiteitään ja kieltäytyy hänelle annetuista tehtävistä. Tytölle ei riitä se, että tekee tehtävänsä, vaan ne on tehtävä kiltisti ja hyvällä mielellä ja se oli Saaran mielestä niin väärin. Ja sitä ajatellessa teki mieli huutaa vielä enemmän. Hän alkoi haaveilemaan miehestä, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä sekä miesten että naisten töitä ja joka ei aina moittisi häntä kaikesta. Hän oli kyllästynyt olemaan vääränlainen tyttö.
Tämä teksti on lukunäyte kirjastani ”Tällaiseen maailmaan sinä synnyit”.
